Maailma on minun aistieni runoelma

Torit, kiitävät autot, puut, pölyinen vihreä
saavat sävynsä minulta:
maailma on minun aistieni runoelma
ja lakkaa kun minä kuolen.
Tämä läheisyys, pitkä hetki, ihon pehmeä
tunnelma ovat vain minussa, minulla; mielle vain
tai kehä minun aistieni haaveen ympärillä.
Kun lainaan sinulta objektiivisen silmän
näen (kuin käännetyn kiikarin läpi)
miten kuljet kirkkaita katuja pitkin
kaksin, markiisien valossa,
olet kaukana, yhä kauempana, yhä olet,
mutta häipyvän pieni.

Eeva-Liisa Mantereen runossa tulee esiin subjektiivinen näkökulma todellisuudesta. Manner kuvaa omia havaintoja ja kokemuksia, omaa tietoisuuttaan ja niihin pohjautuvaa käsitystä tästä maailmasta.
                Runossa on vain hänen oma näkemyksensä; ''maailma on minun aistieni runoelma ja lakkaa kun minä kuolen''. Voisi sanoa, että subjektivistinen ajattelu on melko itsekeskeistä. Tiedän, että maailma ei lakkaa olemasta vaikka kuolen. Mutta silloin se lakkaa olemasta minulle, joten tavallaan mitään todellisuutta ei ole.
                Mielestäni subjektivismi on myös melko ihmisläheinen näkemys. Ihmiset elävä yhdessä, mutta jokaisella meistä on vain oma kokemuksemme maailmasta. Minulle tai nigerialaiselle nälkälapselle on ihan oma ''tosi todellisuus''. Minun näkemykseni maailmasta ja nigerialaisen nälkälapsen näkemys maailmasta. Pystymme tuntemaan sympatiaa, koettaa samaistua eri ihmisten kokemuksiin tai yrittää ymmärtää toisen näkemyksiä ja ajatuksia, mutta emme voi tarkalleen tietää miten kukaan muu näkee maailmaa. Maailma on vain minulle tälläinen.

Myöhemmin kun luin tekstiä läpi, huomasin että heti tämän tekstin alun ilmaisu ''...käsitystä TÄSTÄ maailmasta'' ei sovi subjektivistiseen ajatteluun. Subjektivismin mukaanhan mitään yhtä todellisuutta ei ole olemassa, vaan ainoastaan erilaisia näkökulmia. Miten minulla ja runoilija Eeva-Liisa Mantereella voisi olla sama käsitys maailmasta?