Väkivaltaviihteestä

Ensimmäisen kerran antiikin roomalaiset tekivät väkivallasta viihdettä. Gladiaattoritaistelut kiinnostivat ihmisä, ja olivat lähes koko kansan viihdykettä. Nykypäivänä väkivalta kuuluu valtaosaan elokuvista. Erikseen ovat vielä action, toiminta(=väkivalta)elokuvat. Erityisesti lasten ja nuorten käytöstä löytyy sota-ja muut väkivaltapelit.
                    Nimenomaan peleissä pelaaja pystyy samaistumaan pelihahmoon, ''olemaan'' se ampuva ja tappava hahmo. Tutkimuksissa on todettu että lapsi, joka on nähnyt ihmisen toimivan väkivaltaisesti ja nähnyt hänen saavan siitä palkkion, toimii myös itse väkivaltaisemmin. Psykologian termein, tapahtuu mallioppimista. Mitkä ovat elokuvien ja pelien opettavat palkkiot ja rangaistukset? Hyvät ja huonot kohtalot, yleensä paha saa palkkansa, ja hyvä voittaa. Pelaaja tappaa vastustajat ja on voittaja. Väkivaltaviihteessä kuitenkin molempien puolien, hyvän ja pahan, käyttäytymiseen kuuluu väkivalta. Tämähän opettaa, että väkivalta kuuluu asiaan, olkoon lopputulos voitto vai häviö.
                   Ihmisten taipumusta väkivaltaisuuteen ja väkivaltaviihteestä nauttimista voidaan selittää ihmisen luontaisten, alkukantaisten viettien avulla. Ihminen on aikaisemmin pyrkinyt vain selviytymään, tappamisen vietti on ollut vahva. On näkemys, jonka mukaan väkivaltaviihde voi purkaa ihmisten aggressioita ilman että itse väkivaltaiseen käyttäytymiseen tarvitsee ryhtyä. Ymmärrän pointin, ja väkivaltaviihde voisi olla täysin OK, mutta lapseen tai nuoreen, joka näkee jatkuvasti väkivaltaa elokuvista, peleistä ym. se voi vaikuttaa negatiivisesti. Lapsen mieli on kehittymätön, eikä pysty aina ymmärtämään mikä on oikein ja sallittavaa ja mikä ei.Väkivaltaisuus on ylikorostunutta, ja mielestäni liian hyväksyttävää.
                  Väkivaltainen vietti ei ole kadonnut ihmisestä mihinkään. Ainoastaan yleiset moraalikäsitykset, joista monet ovat yleistetty myös laeiksi, säätelevät ja rajoittavat meidän käyttäytymistä. Psykologiassa ihmisen psyyke on jaettu kolmeen eri osaan: alkukantaiseen, pohjimmaiseen, viettien ID:hen, keskimmäiseen ''päiväajattelun'' egoon, ja ylimpään, moraaliseen superegoon. Voidaan ajatella, että ihmisen kiinnostus ja vietti väkivaltaa kohtaan kuuluuu ID:hen. Superegon muodostavat normit, moraaliset käsitykset, niiden kautta kulttuuri, kasvatus, opetus. Riitelevätkö ID ja superego keskenään? Vietit yrittävät pyrkiä pinnalle, ja superego pyrkii pitämään ne kurissa. Väkivaltaisia pelejä pelatessa tai elokuvia katsoessa tavallaan ID:n tuntemukset pääsevät valloilleen. Superego on vain pintaa, ja yhteiskunnalliset normit, moraalit ja kasvatus ovat kuitenkin hyvin helposti särjettävissä. Joillain mielisairailla ihmisillä moraali ei enää ohjaa toimintaa, ja saamme lukea lehdistä mitä raaimmista teoista. ''Raaimmat teot'' määrittely tulee myös superegoni takia- ei ihminen jostain historiasta tappamisvietteineen sanoisi mitään raa'aksi.
                   Suhtautumiseni väkivaltaviihteeseen on melko negatiivinen, johtuen etten nauti siitä pahemmin itse. Ammuskelu, hakkaaminen aiheuttaa vain sattumista ja minulle negatiivisia tunteita. Tuskin olen jotain toista, väkivaltaviihteestä nauttivaa ihmistä kykenevämpi empatiaan, mutta en kyllä ainakaan väkivaltaan suuntautuvaisempikaan.


Mauno Tarkkasen taideteos on vähän kärjistetympi kuvaus kirjoittamastani aiheesta. Väkivaltaviihteellä kuitenkin on suora vaikutus lasten väkivaltaiseen käyttäytymiseen.

 

Maailma on minun aistieni runoelma

Torit, kiitävät autot, puut, pölyinen vihreä
saavat sävynsä minulta:
maailma on minun aistieni runoelma
ja lakkaa kun minä kuolen.
Tämä läheisyys, pitkä hetki, ihon pehmeä
tunnelma ovat vain minussa, minulla; mielle vain
tai kehä minun aistieni haaveen ympärillä.
Kun lainaan sinulta objektiivisen silmän
näen (kuin käännetyn kiikarin läpi)
miten kuljet kirkkaita katuja pitkin
kaksin, markiisien valossa,
olet kaukana, yhä kauempana, yhä olet,
mutta häipyvän pieni.

Eeva-Liisa Mantereen runossa tulee esiin subjektiivinen näkökulma todellisuudesta. Manner kuvaa omia havaintoja ja kokemuksia, omaa tietoisuuttaan ja niihin pohjautuvaa käsitystä tästä maailmasta.
                Runossa on vain hänen oma näkemyksensä; ''maailma on minun aistieni runoelma ja lakkaa kun minä kuolen''. Voisi sanoa, että subjektivistinen ajattelu on melko itsekeskeistä. Tiedän, että maailma ei lakkaa olemasta vaikka kuolen. Mutta silloin se lakkaa olemasta minulle, joten tavallaan mitään todellisuutta ei ole.
                Mielestäni subjektivismi on myös melko ihmisläheinen näkemys. Ihmiset elävä yhdessä, mutta jokaisella meistä on vain oma kokemuksemme maailmasta. Minulle tai nigerialaiselle nälkälapselle on ihan oma ''tosi todellisuus''. Minun näkemykseni maailmasta ja nigerialaisen nälkälapsen näkemys maailmasta. Pystymme tuntemaan sympatiaa, koettaa samaistua eri ihmisten kokemuksiin tai yrittää ymmärtää toisen näkemyksiä ja ajatuksia, mutta emme voi tarkalleen tietää miten kukaan muu näkee maailmaa. Maailma on vain minulle tälläinen.

Myöhemmin kun luin tekstiä läpi, huomasin että heti tämän tekstin alun ilmaisu ''...käsitystä TÄSTÄ maailmasta'' ei sovi subjektivistiseen ajatteluun. Subjektivismin mukaanhan mitään yhtä todellisuutta ei ole olemassa, vaan ainoastaan erilaisia näkökulmia. Miten minulla ja runoilija Eeva-Liisa Mantereella voisi olla sama käsitys maailmasta?

Kantin velvollisuusetiikan arviointia ja vähän muutakin

Eurooppalaisten ihmisten moraalikäsitykset perustuvat enimmäkseen kristinuskon ja Raamatun käsityksiin oikeasta ja väärästä. Useat Raamatun kymmenestä käskystä, esimerkiksi ''älä varasta'' ja ''älä tapa'', ovat yleistettevissä Kantin velvollisuusetiikan mukaan yleisiksi laeiksi. Esimerkit myös ovat yleisiä lakeja, ja toimivat yhteiskunnassamme moraalisina normeina.
                    Kantilaisen velvollisuusetiikan kategorinen imperatiivi kuuluu: ''jokainen voi ja jokaisen pitää pohtia asioita itse, eikä kenenkään pidä suostua mihinkään mikä ei ole järkevää''. Ihminen on siis vapaa valitsemaan ja päättämään itse mikä on ''järkevää''. Kuka määrittää mikä on järkevää? Ainakin jokaisen valtion lait kertovat pääpiirteittäin keskeiset ja yleiset moraalikäsitykset, ja rangaistuksen saa väärinteosta. Yhteiskunta ei toimisi vain jokaisen omalla pohtimisella, mikä on järkevää, oikein ja mikä ei, sillä kaikki (jos kukaan?) eivät näiden valintojen tekemiseen kykene.
                  Ihmisillä on kuitenkin taipumusta ottaa tunteensa mukaan eettisissä kysymyksissä. Kaikkia tilanteita, joissa tunteet ovat mukana ratkaisemassa mikä on moraalisesti oikein, ei voitaisi yleistää laeiksi. Siis, Kantin velvollisuusetiikka ei niinkään ota huomioon tunteita, ja se toimii ehkä yhteiskunnallisella tasolla mutta ei käytännössä jokaisen ihmisen henkilökohtaisissa ratkaisuissa. Teoria on ristiriitainen nähden ihmisten tosielämän valintoihin.
                 Tästä päästäänkin velvollisuusetiikan (osittain) vastaiseen ajatteluun, moraaliseen subjektivismiin, jonka mukaan moraali perustuu ihmisen inhimillisiin tunteisiin ja tarpeisiin. Täysin velvollisuusetiikalle vastakkaista ajattelua moraalinen subjektivismi ei ole, sillä esimerkiksi Kantin lause "Jokainen voi ja jokaisen pitää pohtia asioita itse, eikä kenenkään pidä suostua mihinkään mikä ei ole järkevää" sopii molempiin aatteisiin. Oma pohdinta ja valinnat yhdistävät molempia ajattelutapoja, mutta ne perustuvat vähän eri asioihin, moraalinen subjektivismi enemmän tunteisiin. Toisin sanoen, moraalisen subjektivisimin mukaan moraaliset käsitykset ovat henkilökohtaisia. Tämä taas synnyttää uuden ongelman; onko mitään yleisiä moraalikäsityksiä olemassa? Tehdäänkö moraaliset arvot olemattomaksi?
                Aatteita on monenlaisia, hyviäkin. Suurimmasta osasta löytyy myös ristiriitoja ja ongelmia. Käytännössä, tosielämässä ehkä näiden aatteiden soveltaminen ja sekoittaminen voi olla helpointa elämiselle.